Muutin ensimmisen vuoden ajaksi opiskelija-asuntolaan, josta sain kaksi aivan ihanaa ystävää. Oli ihana tunne, kun kukaan ei tuntenut minua ennakkoon ja  pystyin vihdoinkin näyttämään ihmisille oikean rennon, huumorintajiusen ja rempseän luonteeni.  Myöskin koulu alkoi mahtavasti, ja sain sieltäkin kavereita ja " löysin"  " Marikan" tai paremminkin hän löysi minut.. Minulla ja Marikalla kävi luonteet ja huumorintaju heti yksiin ja aloimme pyöriä koulunkin jälkeen kahdestaan.  Marikasta onkin tullut elämässäni todella tärkeä ihminen ja vaikka nykyään täysin eri kouluissa ja kaupungeissa olemmekin, tekstareita ja puheluita vaihdetaan päivittäin.

Mietin lähes koko ylä-asteen ajan minne haluaisin opiskelemaan? Minua kiinnosti niin eläimet kuin ravintola alakin.  Ysin syksyllä löysin kuitenkin media-alan jonne päätin hakea. Juttelin Opon kanssa asiasta, mutta hän oli sitä mieltä että minun kannattaisi ennemmin hakea lähihoitajaksi tai liiketaloutta opiskelemaan. Kumpikaan ei minua kiinnostanut vaan pidin pääni hain ensimmäisenä media-alalle . Opo hyväksyi tämän pitkin hampain, mutta jaksoi koko ajan muistutella että edes pääsykokeisiin on todella hankala päästä.  Riemukseni pääsinkin pääsykokeisiin ja innoissani kerroin siitä koulussa. No Opo sanoi että on hienoa että pääsit sinne kokeisiin, mutta ei kannata pettyä jos et pääsekkään.  Kävin pääsykokeissa, mutta tunne oli koko ajan sellainen että enhän minä sinne pääse. Hakijoita oli reilut sata, mutta sisään otettiin vain 18.  Alkukesä meni jännittäessä, ja olin varma että en kouluun pääse.  Kun sitten valintapäivänä kirje kotiin tuli ja availin sitä, en edelleenkään uskonut mahdollisuuksiini. 

Suureksi ihmeekseni heti kirjeen alussa luki: " Onneksi olkoon, teidät on valittu opiskelemaan...".  luin kirjettä pidemmälle ja olin haljeta riemusta, sillä koko ajan kaikki olivat sanoneet että ei kannata pettyä jos (ja kun) et kouluun pääsekkään.  Mietin että vihdoin voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja mennä uuteen kouluun jossa toivottavasti ei ole yhtään entistä luokkalaista tai muutenkaan ketään joka tuntisi minua ennakkoon.

Luokanvalvojamme huomasi että en enää ollut Leenan ja Hannen kanssa tekemisissä, ja välitunneillakin olin yksin.  Loppukeväästä tunnit olivat enää lähinnä ryhmätöiden tekemistä, askartelua, tai pelien pelaamista mutta minä olin mieluummin käytävässä lukemassa kirjaa.  yhdelläkin tunnilla olin lukemassa, ja opettaja pyysi minut luokkaan. Vastasin vain että kohta, ja jatkoin lukemista. En mennyt luokkaan ja opettaja tulikin uudelleen kysymään minua. Silläkin kertaa sanoin että kohta, mutta opettaja kuitenkin tuli luokseni ja alkoi kyselemään. Hän kyseli, miksi en ollut Hannen ja Leenan kanssa? Miksi säikyin? Miksi en tullut luokkaan? Siinä vaiheessa halusin vain juosta pakoon, mutta keksin kuitenkin jotain hätäisiä selityksiä. Yritin selittää että kaikki on hyvin, mutta opettaja vain jatkoi tivaamistaan ja sanoi että muutkin opettajat ovat kyselleet ja ihmetelleet mikä minua vaivaa? Menin täysin lukkoon enkä enää osannut sanoa mitään. Opettaja huomasi sen ja antoi minun olla. Pakenin saman tien, ulos ja yritin koota ajatuksiani.

Olisin toisaalta halunnut kertoa kaiken, mutta samaan aikaan muistin vain että kantelijoista ei pidetty ja kun olin joskus kiusaamisesta kertonut minulle oli vain sanottu että " Älä välitä"! Maailman surkein neuvo joka ei ainakaan minun kohdallani ikinä auttanut.  Päätin että jos opettaja tulee vielä kyselemään, sanon kaiken olevan hyvin. No opettaja tulikin takaisin kyselemään ja yritti saada minut puhumaan. Hän ehdotteli minulle terkkarilla käyntiä, koulukuraattoria, psykkologia ja taisi hän vielä ehdottaa pappiakin jolle puhua.  Häkellyin tästä kaikesta vain entistä enemmän, koska kukaan ei ole ennemmin oikeasti ollut kiinnostuntu mitä minulle kuuluu.  Sanoin että koska kesäloma oli tulossa hänen ei tarvinnut huolestua eikä miettiä turhaan.

Jälkikäteen olen ajatellut että ehkä minun olisi sittenkin pitänyt puuhua tuolloin jollekkin, nimittäin olin masentunut ainakin jollain tasolla enkä ole parantuntu siitä kunnolla vieläkään.

Seiskalla aloin pyörimaan parin tytön kanssa päivittäin, joista "Hannen" kanssa olin kavereita pienestä pitäen ja" Leenan" johon tutustuin paremmin Hannen kautta. Ajattelin että eihän asiat enää voisi mennä huonommin kun minulla kitenkin oli ympärillä kavereita jotka seisoivat tukenani edes jonkun verran. Aluksi kaikki menikin hyvin, ja oli mahtavaa nauraa yhdessä välitunneilla ja muutenkin pitää hauskaa.
Olin kuitenkin porukasta aina se joka ei pärjännyt koulussa ja nuoleskellut opettajien perseitä.  Kaikesta huolimatta  olen ollut aina hyvä biologiassa ja sainkin kokeista lukematta vähintään kaseja. En kuitenkaan koskaan kertonut oikeaa tulosta jos joku kysi, nimittäin olin tästä meidän pienestä porukastamme paras biologiassa ja en uskaltanut myöntää sitä. Opettaja tiesi että olin hyvä, ja kyselikin monesti minulta tunnilla läksyjä ja tiesi saavansa edes jonkinlaisen vastauksen. Hän oli muutenkin kannustava minua kohtaan ja kerrankin koin olevan edes jossain hyvä.

  Seiskan aikanakaan en päässyt eroon kiusaamisesta, mutta se kuitenkin väheni koska pahimmat kiusaajat jäivät toiselle luokalle. Asiaa myöskin auttoi kun minulla oli kavereita, jotka olivat " suosittuja" ja joita ei kiusattu. Leena kuitenkin alkoi välillä käyttäytyä todella omituisesti. Esimerkiksi saattoi vetää ovia nenän edstä kiinni, eristää porukasta, nälviä tai muuten kiusoitella. Olin kuitenkin koko ajan jotenkin sokea kaikelle tälle, enkä koskaan suuttunut tai kannellut asiasta kenellekkään koska pelkäsin jääväni lopullisesti ilman kavereita. Hanne onneksi piti minun puoliani ja oli aina välissä tekemässä sopua meidän välillemme. 

Kuvittelin väärin, koska kerrankin sain yhden pojan hampaat käsivarteeni, koska tämä kuvitteli  että olin ottanut hänen työnsä, vaikka en ollut siihen koskenutkaan.  Kerroin opettajalle, joka ei ensin uskonut koko asiaa, ennen kuin näytin selvät puremajäljet kädessäni. Tästä ei pojalle tullut mitään muuta kuin puhuttelu ja hän joutui pyytämään minulta anteeksi. Mietin silloin että, miksi kiusatun pitäisi aina antaa anteeksi sellaiselle joka ei todellisuudessa kadu mitään??

Kuudennella minulla oli myöskin iso riita luokanopettajan ja luokan tyttöjen kesken. Työt väittivät opettajallemme että olin haukkunut heitä, ja muutenkin kertonut kaikkea virheellistä. Myönnän että olen heitä idiooteiksi haukkunut, koska yritin puolustaa edes jotenkin itseäni. Riitä onneksi saatiin sovittua, mutta välit opettajaan menivät, ja jos yritin kertoa hänelle että minua kiusataan sain vain kuulla ,että " Älä väitä"- maailman surkein neuvo kiusatulle, sillä ainakaan minun kohdallani välittämättä jättäminen vain pahensi asiaa. Vain silloin  kun kerroin äidilleni, joka otti yhteyttä kouluun, kiusaaminen hellitti edes joksikin aikaa, mutta alkoi kuitenkin taas uudestaan.

Kaikkea muutakin tuon kahden vuoden aikana tapahtui, mutta nuo ovat jääneet kaikkein selvimmin mieleeni. Tuolloin myös eräs todella läheinen sukulaiseni teki itse-murhan, jonka syytä en vielä tänäkään päivänä tiedä. Tiedän vain että Hänellä oli takana ero ,mutta josta kuvittelin hänen jo selvinneen. Kävimme Hänen luonaan vain muutamaa päivää ennen kuin, Hän otti hengen itseltään mutta mikään ei silloin antanut vinkkiä tulevasta. Vasta jälkeen päin, olemme äitini kanssa miettineet, että Hänen ajatuksensa olivat jotenkin koko ajan jossain muualla, ja kun lähdimme Hän halasi äitiäni, tavalla joka sanoi Hyvästi jo valmiiksi...

Toinen kerta jonka muistan kyseisen opettajan kohdalla oli, kun hän huusi minulle siitä että olin käynyt hakemassa käsityöpussin  toisesta luokasta.  Meillä oli silloin tunti eri luokassa, mitä normaalisti ja minun työni ja pussini olivat oikeassa käsityöluokassa. Monella muulla tytöllä oli myös työt eri luokassa, ja opettaja sanoi meille että käykää hakemassa ne. Kun tulimme luokkaan vain minä sain huudot siitä kun olin kuulema, ilman lupaa lähtenyt tunnilta. Koulun jälkeen palasin itkien kotiin, ja uhkasin jättää koulun kesken ja lintsata kaikki loput käsityötunnit.

Kuvittelin että kaikki paha päättyy siihen ja syksyllä koulu alkaisi paremmin, mutta toisin kävi....